My last entry from down under

It´s true what they say about leaving a place you really wouldn´t want to leave : you only realize the fact that your time here has come to an end when you are counting hours to your flight. I know it´s a terrible cliche, but I will never forget my time here.

Some might say that the things could have gone slighty better because I never really found a long term job and I didn´t stay for the whole year. Well, that´s obviously true and I know it really sucks. But on the far greater positive side I had the courage to try my luck with something that is not for certain and left my confort zone, my apartment, my awesome friends and my "average but ok" job at the factory. Now that I wrote it down, I see why some of you migth think that I really made the wrong choice losing my job and my apartment and all that.

But after all, I´m proud and happy that I did it. While doing this so called "leap of faith" I met some of the nicest people you can imagine, made many good friends for life , had heaps of memorable and fun moments and saw some new and beautiful places that can never be forgotten. Compared to what would have been going on in my "old everyday -life" that´s something massive.


I don´t quite know how to sum this all up, so I´ll just quote a part of one of my favourite artists songs here as a conclusion,

"It´s not all good it´s not all bad,
I´m the only one who knows what it´s like
so I thought I´d better tell you before I leave

So in the end I´d like to say
that I´m a very thankful man
I tried to make the most of my situations
and enjoy what I had...and I had some regrets
but if I had to do it all again
well, that´s something I´d like to do."

Täällä uhkaa kesä ja rahat loppua.

Terve taas. Tuskin on edellisestä postauksesta ehtinyt kulua kahta kuukauttakaan, ja jo taas näppäimistö säkenöi!

Viimeiset n.2-3 kuukautta on enimmäkseen metsästetty töitä. Ei olisi talouskriisi juuri pahempaan saumaan meikäläisen reissun kannalta osua, ihmisiä on lomautettu täälläkin paljon. Ja kun kerran koulutusta vastaavaa työtä ei jengille löydy, pitää tyytyä etsimään jotain ns. kasuaalimpaa. Niinpä täällä ilmoitettaviin perushommiinkin löytyy giganttinen määrä hakijoita (esimerkkejä paikallisen sanomalehti The Agen kolumnista : avoin paikka Melbournelaisen elintarviketehtaan tuotannossa, yli 750 hakijaa - siivoojan pesti Sydneyssä, yli 950 hakijaa.).

Tästä valistuneena otinkin omaan haarukkaan enemmän omaa alaani lähellä olevia hommia, tosin ei niitteenkään tiimoilta voida sanoa onnen lykästäneen. Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että huomenna tai viimeistään keskiviikkona pitäisi kuulua hyviä tai huonoja uutisia eräästä Mellunmäellä sijaitsevasta automaatiokomponentteja toimittavan saksalais-puulaakin toimistolta. Tässä ollaankin nyt sikäli mielenkiintoisella vedenjakajalla, että jos uutisen kielikuvallinen valo punainen, alkaa kotimatkan valmistelu olla tosiasia. Mikäli valo on vihreä, jää sivulle kirjoittanut tälle mantereelle toistaiseksi määrittelemättömäksi ajaksi, luultavasti puhutaan ainakin noin parista vuodesta. Väitän että elän siis mielenkiintoisia aikoja. Jos sallinette että käytän lisää kuluneita kielikuvia (noiden vedenjakajan ja punaisen ja vihreän valon lisäksi), niin voisin jopa todeta olevani jonkilaisessa risteyksessä : palaanko Suomeen todennäköisesti työttömäksi vai alkaako tässä nyt ns. kokonaan uusi vaihe maallisen tarpomisen tiellä.

Täällä tuntuu painavan syksy päälle, lämpömittari näyttää tällä viikolla kaikke 16 ja 24 asteen väliltä päivisin, mutta öisin alkaa varmasti jo pummejakin palella asteiden ollessa 9-12.

Eipä sillä, on täällä viime aikoinakin viihdytty. Reilu viikko takaperin oli brömistelykisat tuolla Albert Parkissa, olin perjantain harjoitus-sessioissa todistamassa tapahtuman olevan autojen melun aiheuttamaa alkuhäkellystä lukuunottamatta melko tylsä. Itse kisa voi olla eri asia, mutta tästä lähtien nautin brömistelyni kotisohvalta, jos sieltäkään. Eipä silti, oli lämmintä ja olutta oli tarjolla, joten ei voi valittaa.

Samalta viikonlopulta on seuraava kuvakollaasikin, nämä tosin pyöräreissultani st.Kildaan. Pyörälläni on monta nimeä, "Musta varjo", "Freedom machine" ja "Die Kühe". Mainio peli, kiitos V:lle. Tai mitä tässä kiittelemään, maksoinhan siitä kuitenkin käypän hinnan, 200 dollaria.

Jotta kuvasarja aukenisi teille lukijoille edes osaksi, yritän nyt laatia tähän ranskalaisilla viivoilla tärkeimmät seikat tunnelman tavoittamisen kannalta:
-loppukesän viimeisiä lauantaita, lämmintä jotain 25-30 väliltä
-käytännössä pilvetön taivas
-Port Melbournen ja St.Kildan rantaviivaa myötäilevä bulevardi ja lukuisat rullaluistelevat tai lenkkeilevät tytöt ja naiset
-neljä täysin eri kokoluokassa painivan koiran temmellys rantahiekalla
-kuppi take-away kahvia rantakahvilasta
-luureissa Stone Temple Pilotsin "Purple"
-selällään loikoilu hiekkarannan takana olevalla nurmikaistaleella (loikoilukohdan ollessa tarkalleen koordinaateissa 37 , 52,14,64 astetta eteläistä leveyttä ja 114 ,58,33,53 astetta itäistä pituutta, kiitos Google Earthin.)


Kuvakollaasi on kyllä valitettavan pienikokoinen, tiedän.



Pitänee ilmoitella työuutisten tuloksesta, sitten kun on jotain virallista kerrottavaa.

Meanwhile in Australia

Tässä on nyt vietelty luovaa taukoa kirjoittelusta jo liiankin kauan, joten yritetäämpä potkaista hommaa taas käyntiin ottamalla tylsähkö katsaus Australian viimeaikojen uutisrintamaan.

Aloitetaan sääjutuilla. Kuten moni tietää, Australiaa ja varsinkin Victorian ja Southern Australian osavaltiota on viimeaikoina koitellut viheliäinen helleaalto. Helmikuun lämpöennätyksiä on rikottu pitkin poikin osavaltiota. Melbournen aiempi ennätys (43,2 astetta vuodelta 1983) pistettiin tänään murskaksi murhaavalla 44,6 asteen paahdolla. Kaikkien aikojen ennätys on silti vuodelta 1939, jolloin elohopea kipusi kunnioitusta herättävään 45,6 asteeseen. Joku jannu nimeltään Terry Ryan paikalliselta ilmatieteenlaitokselta kuitenkin uumoili, että lähelle ennätystä voidaan tänään päästä. Hommaa tukaloittaa pohjoisesta puhalteleva tuuli, joka ei missään nimessä ole "vilvoittava", "lempeä" tai "virkistävä", vaan ulkona heiluessa tuntuu kuin olisi jossain ihmiskokeessa jossa testataan ihmisten sietokykyä oleilla valtavan hiustenkuivaan sisällä. Pusikkopalojen uhkakin on aika ilmeinen, sanovat. Huomiseen mennessä pitäisi kuitenkin paahdon hellittää, ja ennuste lupaakin miellyttävää 23 asteen leppoisaa kesäpäivää. Grillaus-sessio huomiselle on siis selviö.
Samaan aikaan kun etelässä ollaan kärsitty (ja kuoltu, 27 uhria tällähetkellä) lämmössä, on pohjoisessa Queenslandin osavaltiossa kärsitty taifuunien ja rankkasateiden aiheuttamista tulvista. Varmasti paikallisia sapettaa kaapia mutaa autotalliensa ja olohuoneidensa lattioilta, ja ihan kun siinä ei vielä olisi tarpeeksi, ovat ystävämme krokotiilit havainneet veden noustessa tilaisuutensa tulleen ja alkaneet haalimaan hiukan normaalia enemmän elintilaa, siirtyen köllöttelemään asuinalueiden läheisyyteen. Poliisi oli Inghamin kaupungissa kohdannut nelimetrisen tappajapötkön keskellä tulvivaa tietä.

Ja sitten politiikkaan. Kaikkialla maailmassa jauhetaan tällä hetkellä talouskriisistä, ja täälläkin pääministeri Kevin "Rude-boy" Rudd lupasi kohtalaisen 42 miljardin dollarin tukipaketin tuossa männäpäivänä. Itse en kyllä käsitä mistä tämä raha otetaan. Enkä kyllä sitäkään miten se jaetaan ja kenelle. Voidaan oikeastaan todeta, että en tiedä asiasta käytännössä juuri mitään.

Vaikuttaa siltä, että tästä tuli todennäköisesti tylsin blogipostaus koskaan : aiheina jumalauta sää ja politiikka, ei yhtään kuvaa eikä edes linkkejä!

Edit. Terry Ryan oli oikeilla jäljillä, uusi lämpöennätys kirjataan tälle päivämäärälle lukemiin 46,4 celsius astetta.

Matka pakanarannikolle, osa 2.

Perjantai-aamun koittaessa retkikunta pakkasi liikkuvan tutkimuslaitoksensa, ja matka kohti Adelaide-heimon kylää saattoi alkaa. Pelätystä keripukista tai muista vitamiininpuutostiloista ei ollut tietoakaan. Aurinko helli joukkoamme, ja mieliala oli muutenkin varsin leppoisa. Matkan varrella pidettiin pieniä taukoja, jotka vietettiin mm. taukopaikalla silmittömästi nahkapalloa potkien. Noin kolmen-neljän tunnin taipaleen jälkeen alkoi kylä jo siintää silmissämme. Mitä lähemmäs kylää pääsimme, sitä jyrkemmäksi kylään johtava alamäki muuttui. Joukkomme mielessä häivähti jo pieni pelko siitä, josko alamäki ei koskaan loppusikaan ja päätyisimme suoraan hornan syövereihin. Pelko oli kuitenkin turha, sillä tohtori TomTomin käyttöömme antama navigointilaite toimi kuin unelma, ja jopa etsi meille mainion leiriytymispaikan. Perustimme leirimme hieman kylän keskustana toimivasta majakeskittymästä pohjoiseen, paikkaan jossa leiriytyi monia muitakin, mm. lähetystyöntekijöitä, metsästäjiä ja tohtoreita. Tai näitä heidän ainakin oletimme olevan.

Leirissä tutustuimme eriskummaliseen ja nuoreen saksalaispariskuntaan, joka oli matkustanut tänne maailman ääriin kahden kuukauden lomalle. Pariskunta oli päättänyt lomansa ajaksi ostaa auton, 12.000 dollaria maksaneen Land Roverin. Lisäksi pariskunta oli asennuttanut kärryyn n. kahdella tuhannella lisävarusteita. Kuitenkin oli niin, että pariskunnan "mies" oli saanut houkuttelevan työtarjouksen kotimaastaan, jonne piti nyt päästä mitä pikimmiten. Lentoliput oli varattu kolmen päivän päähän, ja autosta piti luonnollisesti päästä eroon. Pariskunnan kauppataidot olivatkin mitä etevimmät : autoa tuli katsomaan yksikätinen (kyllä) mies, (yllään Slayerin paita ja kädessään olut - vaimollaan silmässä mustelma), jolle pariskunta ykskantaan totesi, että haluavat autosta 10 tuhatta dollaria, heti perään lisäten, että "meillä on kyllä kamala kiire myydä tämä, koska lähdemme kolmen päivän päästä takaisin saksaan", paljastaen näin siis korttinsa jo ennen kun mahdollinen ostaja on edes ehtinyt sanoa omaa hintaansa. Tähän yksikätinen totesi, että maksan käteisellä siitä kuusi tonnia, ottakaa tai jättäkää. Ja pariskuntahan otti. Alkuilta jatkui ryhmämme osalta jalkapalloa epäjärjestelmällisesti potkiessa ja italialaisen don Unon lahjoittamilla pelikorteilla pelatessa.

Herra Koivumäki noutamassa kadottamaamme palloa läheisestä joesta.


Retkikuntamme ei malttanut pysyä aloillaan valokuvaa otettaessa.

Moisesta typeryydestä tarpeeksi saaneena retkikunnan jäsenet päättivät lähteä tutkimaan kylää ja sen monia juottoluolia. Luolien kirjo olikin valtava, eräässä ihmiset esittivät eräänlaisia esisoitettuja lauluesityksiä toisilleen, kukin vuorollaan laulujen sanoja kummallisesta valolaatikosta lukien. Joukkoon oli eksynyt myös yksi mystisyyttä huokuva, ilmeisesti poppamiehen jaloja taitoja päivittäin käyttävä herra. Hänen silmänsä olivat laajenneet päivällislautasen kokoisiksi, kun hän kovaan ääneen päätti keskellä luolaa seisten julistaa hyvin synkän tiedonannon kaikille luolassa läsnäolijoille - ja ilmoitti heidän kaikkien olevan erittäin, erittäin perseestä.

Kylän kartoitus jatkui, retkikunnan nauttiessa paikallisten vieraanvaraisuudesta ja mitä kummallisimmista virkistävista ja ei-niin-virkistävistä juomista. Suureksi hämmästyksekseen seurue huomasi että mitä ilmeisimmin ystävämme, jahtimestari Jägermaister on matkoillaan ennättänyt tähän syrjäisään kylään ennen meitä ja jättänyt useita pulloja maittavaa rohdosvalmistetta kylän asukkaiden terveyden takaamiseksi. Saimmekin maistaa rohdosta useammassakin eri luolassa. Jostain syystä kantajamme Taylor koki olonsa rohdoksien jälkeen lopen voipuneeksi, ja lopulta päätimme siirtää lääkityt kehomme takaisin liikkuvan tutkimuslaitoksen uumeniin. Tarina ei kerro kuinka retkikuntamme päätyi takaisin leiriinsä,
mutta dokumentoin tähän loppuun päivän aikana syntyneen, retkikuntaamme alati riemastuttaneen ja tanssittaneen värssyn jonka sävel noudatti ehkä aavistuksen verran irlantilaisia kansalauluperinteitä.

"O Adelaide, O Adelaide, O ade-ade-Adelaide!"

Auvoisan Elämän kesä/talvinovelli alkaa : Matka pakanarannikolle, osa 1.

Oli torstai, läntisen sivistysmaailman kalenterin 20. marraskuuta vuonna 2008. Retkikuntamme oli valmistautunut mentaalitasolla jo viikkoja tähän pelottomaan taipaleeseen sivistyksen ulkopuolelle. Lähdön hetki oli lähestymässä, kun odotin pakanatutkija Koivumäkeä saapuvaksi hakemaan minut, alkuasukas-teknikko Järvisen, majataloni edustalta. Sää oli muuttumassa myrskyisäksi satamakaupungissamme Melbournessa, eikä aikaa siis ollut hukattavaksi. Pian herra Koivumäki saapuikin, ja pääsimme jatkamaan matkaa seuraavalle pysäkillemme, argeologi / kantaja sir Ben Taylorin asuttaman talon edustalle. Argeologin talolla oli retkikuntamme innostus silminnähden havaittavissa. Pääsisimmehän pian tutkimaan syrjäseutuja, joissa ei mitä todennäköisimmin ollut yksikään länsimaalainen jalallaan astellut. Mitä oli odotettavissa? Julmia ihmissyöjäheimoja patoineen ja rumpuineen? Liskoja? Kenties jopa hirveitä petoja syömässä eukalyptuksen lehtiä puissa? Syystäkin, argeologi Taylor kävi vielä ennen saattueemme lopullista lähtöä tapaamassa äitiään, saattoihan olla että emme enää koskaan palaisi sivistyksen kehtoon elävänä.


Matka-arkusta löytynyt valokuva retkikunnasta.

Lähystyneen myrskyrintaman vuoksi muutimme alkuperäistä reittisuunnitelmaa meille edullisemmaksi, yrittäisimmekin ensin mennä tutkimaan kaukauisen Adelaide-nimisen heimon asuttamaa kylää. Matka oli kuitenkin pitkä, ja jouduimme leiriytymään vaaralliselle tienoolle n.5-6 tunnin taivalluksen jälkeen. Tienoo tunnettiin alkuasukkaiden keskuudessa nimellä Bordertown, ja se sijaitsi kutakuinkin kahden heimon, Victorialaisten ja South Australialaisten rajavyöhykkeellä. Leiriydyttyämme aloitimme varovaisen tunnustelun seutua kohtaan. Pian löysimmekin itsemme keskeltä erään uus-seelantilaisen heimon eräänlaista uhrijuhlaa, jota he kutsuivat heimokielellään "game of pool":iksi. Tässä juhlassa primitiiviset miehet tökkivät puisilla kepeillä pyöreäksi hiottuja luunpaloja vihreällä pöydällä eräänlaisiin luojaties minkä nisäkkään nahasta valmistettuihin taskuihin ja joivat jotain kullanruskeaa uutetta. Mikäli ymmärsimme oikein, olivat riittiin osallistuneet miehet heimon teurastajia, teurastaen siis enimmäkseen lampaita. Heimolaiset vaikuttivat epäilyttävän vieraanvaraisilta, ollakseen tietenkin viheliäisiä pakanoita. Miehet jopa esittivät meille kutsun tulla syömään heidän luolaansa pääteurastajan valmistamaa lammasmuhennosta. Päätimme suostua, sillä nälkä todella riivasti retkikuntaamme, ja havaitsimme tämän olevan oiva mahdollisuus tutustua heimon rituaaleihin ja toimintapoihin. Pian luolaan saavuttuamme miehet alkoivatkin hääräämään alkeellisten kattiloidensa ääressä, retkikuntamme tehtäväksi jäädessä lähinnä maistella paikallista olutta sekä saksalaisen riistaneuvoksen, Herr Jägermaisterin mukaamme antamaa rohdosvalmistetta. Pian uus-seelantilaisheimon rivit lisääntyivät, ja jäimme pahasti alakynteen paikallisten tarjotessa mitä kummallisempia uutteita ja seerumeita. Jossain vaiheessa heimon uutteet saivat minut niin pauloihinsa, että koin ainoaksi mahdollisuudekseni paeta takaisin vankkureillemme. Helpotuksekseni huomasin viimein aamun valjenneen, ja totesin myös herrojen Koivumäki ja Taylor onnistuneen saapua yöksi leiriimme. Aamulla keskustellessamme asiasta, tulimme johtopäätökseen että heimo ei koskaan saanut aloittamaansa lammaspataa valmiiksi. Kylmä hiki nousi kasvoillemme kun tajusimme että ruuan valmistamattomuuten saattoi olla syynä vain yksi puuttuva ainesosa : retkikuntamme jäsenet. Jatkoimme matkaa heti leirin purettuamme. Tapahtuneen jälkeen ei enää kukaan halunnut nauraa.

Homeless World Cup 2008 - loppuraportti

Ciao.

Kodittomien jalkapallon maailmanmestaruus - turnaus saatiin sunnuntaina päätökseen. Ihan kaikkia Suomen pelejä en ehtinyt nähdä, mutta hyvä maku jäi kuitenkin. Suomen loppusijoitus oli lopulta 32., mutta hävettävää ei kyllä jäänyt. Joukkue pystyi parhaimmillaan laittamaan ns. suurmaatkin lujille, ja yritys oli joka pelissä kova. Erityishatunnoston ansaitsee joukkueen ainut naispelaaja, Anne, joka oli yksi joukkueen tukipilareista eikä antanut fyysisyydessä tai taidossa tippaakaan tasoitusta. Turnauksen taso oli todellakin yllättävän kova, ja varsinkin joukkueet kuten Englanti, Venäjä, Brasilia, Italia ja Puola esittivät erittäin hyvää katufutista.

Voiton vei lopulta sangen yllättäen Afganistan, kukistaen finaalissa Venäjän 5-4. Tämä on nyt ehkä vähän maailmanparannus-jargonia, mutta todellisia voittajia oli silti paljon enemmän. Suomen joukkueen kanssa useana päivänä rupateltuamme vakuutuimme siitä, että kaverit on todellakin päässyt henkilökohtasesta suostaan ylös, ja jalkapallo (tai joukkueurheilu yleensäkin) on oiva apu raiteille palaamiseen. Kuten joku heistä sanoi, on helvetin hienoa, että kun tuntuu että seinät alkaa kaatua päälle ja aikaisemmin ainoa pakokeino oli päihteet, voi nyt soittaa samassa jamassa olleelle kaverille ja lähteä vaikka potkimaan palloa. Tätä kutsutaan kai vertaistueksi. Tapahtuma ja sitä edeltänyt kolmen vuoden harjoitusjakso auttaa varmasti jannuja jatkossakin ottamaan elämässään oikeanlaisia haasteita vastaan ja ylittämään itsensä. Toivon vilpittömästi kaikkea hyvää koko joukkueelle jatkossa, niin pelikentillä kuin niiden ulkopuolella.


Suomi vs. Norja

Valokuvia

No terve.

Olen nyt pystyttänyt valokuva-gallerian, osoite on : http://www.flickr.com/photos/jarvisenmikko

Road trip - saaga on vielä työn alla.