Oli torstai, läntisen sivistysmaailman kalenterin 20. marraskuuta vuonna 2008. Retkikuntamme oli valmistautunut mentaalitasolla jo viikkoja tähän pelottomaan taipaleeseen sivistyksen ulkopuolelle. Lähdön hetki oli lähestymässä, kun odotin pakanatutkija Koivumäkeä saapuvaksi hakemaan minut, alkuasukas-teknikko Järvisen, majataloni edustalta. Sää oli muuttumassa myrskyisäksi satamakaupungissamme Melbournessa, eikä aikaa siis ollut hukattavaksi. Pian herra Koivumäki saapuikin, ja pääsimme jatkamaan matkaa seuraavalle pysäkillemme, argeologi / kantaja sir Ben Taylorin asuttaman talon edustalle. Argeologin talolla oli retkikuntamme innostus silminnähden havaittavissa. Pääsisimmehän pian tutkimaan syrjäseutuja, joissa ei mitä todennäköisimmin ollut yksikään länsimaalainen jalallaan astellut. Mitä oli odotettavissa? Julmia ihmissyöjäheimoja patoineen ja rumpuineen? Liskoja? Kenties jopa hirveitä petoja syömässä eukalyptuksen lehtiä puissa? Syystäkin, argeologi Taylor kävi vielä ennen saattueemme lopullista lähtöä tapaamassa äitiään, saattoihan olla että emme enää koskaan palaisi sivistyksen kehtoon elävänä.

Matka-arkusta löytynyt valokuva retkikunnasta.
Lähystyneen myrskyrintaman vuoksi muutimme alkuperäistä reittisuunnitelmaa meille edullisemmaksi, yrittäisimmekin ensin mennä tutkimaan kaukauisen Adelaide-nimisen heimon asuttamaa kylää. Matka oli kuitenkin pitkä, ja jouduimme leiriytymään vaaralliselle tienoolle n.5-6 tunnin taivalluksen jälkeen. Tienoo tunnettiin alkuasukkaiden keskuudessa nimellä Bordertown, ja se sijaitsi kutakuinkin kahden heimon, Victorialaisten ja South Australialaisten rajavyöhykkeellä. Leiriydyttyämme aloitimme varovaisen tunnustelun seutua kohtaan. Pian löysimmekin itsemme keskeltä erään uus-seelantilaisen heimon eräänlaista uhrijuhlaa, jota he kutsuivat heimokielellään "game of pool":iksi. Tässä juhlassa primitiiviset miehet tökkivät puisilla kepeillä pyöreäksi hiottuja luunpaloja vihreällä pöydällä eräänlaisiin luojaties minkä nisäkkään nahasta valmistettuihin taskuihin ja joivat jotain kullanruskeaa uutetta. Mikäli ymmärsimme oikein, olivat riittiin osallistuneet miehet heimon teurastajia, teurastaen siis enimmäkseen lampaita. Heimolaiset vaikuttivat epäilyttävän vieraanvaraisilta, ollakseen tietenkin viheliäisiä pakanoita. Miehet jopa esittivät meille kutsun tulla syömään heidän luolaansa pääteurastajan valmistamaa lammasmuhennosta. Päätimme suostua, sillä nälkä todella riivasti retkikuntaamme, ja havaitsimme tämän olevan oiva mahdollisuus tutustua heimon rituaaleihin ja toimintapoihin. Pian luolaan saavuttuamme miehet alkoivatkin hääräämään alkeellisten kattiloidensa ääressä, retkikuntamme tehtäväksi jäädessä lähinnä maistella paikallista olutta sekä saksalaisen riistaneuvoksen, Herr Jägermaisterin mukaamme antamaa rohdosvalmistetta. Pian uus-seelantilaisheimon rivit lisääntyivät, ja jäimme pahasti alakynteen paikallisten tarjotessa mitä kummallisempia uutteita ja seerumeita. Jossain vaiheessa heimon uutteet saivat minut niin pauloihinsa, että koin ainoaksi mahdollisuudekseni paeta takaisin vankkureillemme. Helpotuksekseni huomasin viimein aamun valjenneen, ja totesin myös herrojen Koivumäki ja Taylor onnistuneen saapua yöksi leiriimme. Aamulla keskustellessamme asiasta, tulimme johtopäätökseen että heimo ei koskaan saanut aloittamaansa lammaspataa valmiiksi. Kylmä hiki nousi kasvoillemme kun tajusimme että ruuan valmistamattomuuten saattoi olla syynä vain yksi puuttuva ainesosa : retkikuntamme jäsenet. Jatkoimme matkaa heti leirin purettuamme. Tapahtuneen jälkeen ei enää kukaan halunnut nauraa.

3 kommenttia:
Kivan pienen kinky-osaston tatsin antaa, kun tarinan alussa odotellaan vesi kielellä Koivuniemen herraa.
Vaadin jatko-osia mahdollisimman pian, housujeni etumus kastuu jännäpissasta odotellessa!
Paitsi että siinä odotellaan herra Koivumäkeä. Senkin pakana.
Luin, mitä halusin siinä sanottavan. Joka tapauksessa olet ansainnut saada piskaa. You naughty boy!
Lähetä kommentti